Tasa-arvon edistäminen tuntuu olevan poliittisessa retoriikassa lähes samanlainen kuin ilmastonmuutoksen torjuminen nykyään: kaikille puheen tasolla tärkeää, mutta teot asian eteen ovat löysiä ja kunnianhimottomia.

Kokonaisuutta ei joko hahmoteta tai haluta hahmottaa.

Näin Minna Canthin päivänä ajatellaan helposti, että tasa-arvoteot koskisivat vain binäärisesti ajateltuna miesten ja naisten välisiä tasa-arvokysymyksiä. Media nostaa esille paljon nimenomaa naisten ja miesten välisiä tasa-arvokuiluja. Tämäkin toki parempi kuin ei mitään.

Canth kuitenkin viisaasti totesi jo aikanaan:
”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.”

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus pitääkin nähdä laajempana tavoitteena. Intersektionaalinen feminismi on ennen kaikkea omien etuoikeuksien tunnistamista ja oman valta-aseman miettimistä ja tiedostamista. Intersektionaalinen feminismi miettii, ketkä ovat kaikista haavoittuvimmassa asemassa.

Etuoikeutetussa asemassa olevalla – esimerkiksi valkoihoisella, cis-sukupuolisella, heteroseksuaalisella, valtaväestöön kuuluvalla suomalaisella – pitäisi olla voimia taistella kaikkien puolesta, koska oma identiteettikamppailu ei vie kaikkia voimia.

Esimerkiksi palkkatasa-arvo koskettaa kaikkia, mutta jos valkoisen naisen euro on noin 80 senttiä, kannattaa miettiä, kuinka paljon pienempi on maahanmuuttajataustaisen naisen euro.

Mitkä sitten ovat aikamme suurimpia kysymyksiä intersektionaalisen feminismin näkökulmasta perinteisen sukupuolten tasa-arvon edistämisen lisäksi? Entä näkyvätkö ja kuuluvatko nämä asiat eduskunnassa?

Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistäminen ovat olleet pitkälti kansalaisalotteiden varassa. Tasa-arvoinen avioliittolaki ja äitiyslaki eivät olisi tuskin koskaan nykyhallituksen menolla edistyneet, jolleivat kansalaiset olisi ottaneet ohjia omiin käsiinsä.

Translaista puhumattakaan, sitä odotellessa.

Raiskauksen rikosoikeudellisen määritelmän muuttaminen jokaisen ihmisen itsemääräämisoikeutta kunnioittavaksi ja suostumusperustaiseksi ei olisi noussut lainsäätäjien harkintaan ilman kansalaisaloitetta.

Ei myytävänä! -kansalaisaloite vammaisten henkilöiden koko elämän mittaisia, välttämättömien palveluiden järjestetämistä kilpailutuksen kautta ja sen kieltäminen tuskin olisivat nousseet suurelle agendalle lainsäätäjien aloitteesta. Toki aloite juuri kaatuikin eduskunnassa – ylläri.

Entä miten käymme keskustelua rodullistetuista henkilöistä lainsäädännön tasolla, mediassa ja arjessa? Parempi kysymys, miksi ei-rodullistetut minä mukaan lukien puhuvat aiheesta, kun voisimme kuunnella ja antaa äänen asianomaisille?

Hiljentyäkään ei toki voi, mutta jokainen voi miettiä sitä, voisiko asioiden eteen toimia niin, ettei omi kenenkään kokemuksia tai kehoja, ei kävele kenenkään ylitse, mutta nostaa ja antaa tilaa vähemmistöjen omalle äänelle, omille kokemuksille, omalle arjelle.

Miksi vähemmistöjä koskevat asiat eivät etene eduskunnassa tai synny oma-aloitteisesti hallituksen esityksien kautta?

Osittain vastaus tähän kysymykseen löytyy toisesta kysymyksestä:

Miltä näyttää Suomen eduskunta tällä hetkellä?

Hyvin valkoiselta, miespainotteiselta ja vähemmistöjen osalta hiljaiselta. Hallitusohjelma ei myöskään ole feministinen.

Tämä ei vastaa ollenkaan sitä ihmisten moninaisuutta, josta suomalainen yhteiskunta rakentuu.

Jokainen voi äänestäessään miettiä, miksi näin.

 

Love is love-1

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s